𝚖𝚞𝚜𝚑𝚛𝚘𝚘𝚖 𝚊𝚗𝚝𝚜
\ \
|__/ _ .-.
(o_o)(_`>( )
{ }//||\\`-'
ᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳ
Vasemmisto on sammalta, tai ei ole, mutta haluaisi olla. Eikä sammaleessa ole mitään väärää. Sammal on pehmeää, maanläheistä, turvallista. Sammalpedillä on suojassa maailmalta, metsänpeitossa. Piilossa pelottavalta, hallitsemattomalta ja uhkaavalta maailmalta.
Katsoin pitkästä aikaa Adam Curtisin dokumentin Hypernormalisaatio. Edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää lähes kymmenen vuotta. Aika oli tehnyt dokumentille hyvää, tai minulle, tai ainakin ymmärrän ja näen dokumentin merkityksen erilailla, ehkä paremmin.
Curtisin dokumenttia kuvataan yrityksenä näyttää kuinka politiikan loppu politiikassa ja todellisuuden manageroinnin umpikuja kaoottisessa maailmassa on ajanut poliitikot, tutkijat, ihmiset turvautumaan yksinkertaistaviin satuihin todellisuudesta. Kuinka ihmiset ovat vetäytyneet maailmasta turvaa tuoviin satumaailmoihin ja elävät niitä kuin ne olisivat totta.
Tässä ei mielestäni ole mitään uutta. Myös aiempi poliittinen, ideologinen valtakamppailu, perustui tarinoihin ja satuihin siitä kuinka todellisuus on. Ainoa ero on, että kylmän sodan aikana ja jälkeen planetaaristen kriisien vyöryessä aaltoina poliitikkojen ja tutkijoiden mieliin, heitä alkoi todenteolla pelottaa. Tulevan tuhon estäminen söi ihmisiltä kaiken kaistan. Pelko syö.
Kylmän sodan synnyttämä uhkaava tuho täytyi estää. Muuten kuolemme. Ydintuhon pelon sokaisemat ihmiset identioituivat yhteiskuntamalliinsa, joka täytyi turvata toiseuden pahuudelta. Jatkuva kasvu olen minä. Ihmiset unohtivat, että me kuolemme kaikki teimmepä mitä tahansa. Ajatus on niin häiritsevä, kuolema, sillä sitä ei kykene hallitsemaan, ja länsimaisten sadussa ihminen hallitsee kaikkea ja siksi kuolema on paha. Länsimaissa maailma on systeemi jota säätää ja virittää haluamakseen, turvalliseksi, tulee vain ajatella systeemisesti, kuten Kissinger, sitten pelastumme. Paitsi, että kuolemme, tuosta vaan, odottamatta, sattuu vahinko, sairastumme. Tuhoa ei voi estää. Puhumattakaan siitä, että kykenisimme, jos jostain käsittämättömästä syystä haluaisimme, pysymään samanlaisina, että emme muuttuisi. Säilyisimme muuttumattomina, ei uusia ajatuksia, oppimista, vain tuttu ja turvallinen stabiili minä tutussa ja turvallisessa muuttumattomassa, pysähtyneessä maailmassa jossa ei tapahdu mitään odottamatonta. Ikinuori jatkuvan kasvun maailmassa. Ei kuolemaa, ei tuhoa. Turvallista. Kansallisestikin.
Tämä on se mihin länsimaat pyrkivät. Ja siksi mikään ei vuosikausiin muuttunut. Kaikki puolueet olivat samanlaisia sillä kaikilla oli sama tarina ja ainoa tavoite oli tuon tarinan ylläpito, stabiilin turvallisen tilan hallinta ja sen uhkien minimointi. Jatkuva kasvu ja aurinkoinen tulevaisuus, eikä sitä uhanneet kuin yksittäiset pahat hallitsijat. Kun niistä päästäisiin niin kaikki olisi kuin meillä, täällä länsimaissa, hyvin. Jatkuva kasvu. Tuo ympäristötuhon jatkuva kasvu jatkui ja jatkui ja tuon jatkuvuuden uhat, valtakamppailu ja politiikka erilaisten tarinoiden puolesta yksinkertaistettiin pahuudeksi. Hyvää, meidän omaa tarinaamme uhkaava tarinoiden moninaisuus, kaoottinen maailma, personoitiin hallittavaksi, pahaksi mieheksi. Paha hallitsija, mörkö ja pahuuden akseli uhkasi tarinaamme todellisuuden hallinnasta. Gaddafi, Saddam Hussein. Toiseus. Se piti saada kuriin, uhka vapaudellemme tuhosta tuli saada canceloitua, hallintaan, sillä we want to live forever. Mies tapettiin, mutta toiseus ei kuollut vaikka sitä kuinka pommitettiin. Länsimaista tarinaa jatkuvasta kasvusta ei hyväksytty. Päinvastoin, tarinoiden paljous ryöpsähti silmille ja koko homma meni reisille. Tyhmät.
Kaikki oli turruttavan muuttumatonta, lähes epätoivoisen muuttumatonta, kuin satua ja valhetta muuttuvassa maailmassa, kunnes muuttumaton tarinamme alkoi muuttua odottamattomasti. Manageroivan luokan tarina alkoi repeillä liitoksistaan. Putinin hallinto valehteli venäläisille ja kertoi sen heille niin, että ihmiset eivät lopulta tienneet mikä oli totta ja mikä ei ja turtuivat. Aivan kuten neuvostoaikana. Kaikki tiesivät, että hallitsijat valehtelevat, mutta elivät kuin esitys olisi totta. Vain esitys oli enää totta. Hypernormalisaatio. Trump on vienyt taidon huippuunsa ja karannut manageroivan maailmankuvan maailmasta täysin. Mikään ei ole totta eikä sillä ole mitään väliä. Ketään ei enää kiinnosta, koska asialle ei voi mitään. Kukaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Maailma on hallitsematon. Fluidi.
Vasemmistokin haluaa olla fluidi, kuinka vapauttavaa. Curtis kuvaa kuinka politiikan hiipuminen kylmän sodan tuhoa manageroivaan hallintaan sai vasemmiston vetäytymään itseensä. Joukkokamppailut sammuivat ja totuutta vetäydyttiin etsimään LSD:n siivittämänä itsestä. Pysyvä turva joka ei koskaan muutu. Itse. Sammalpeti johon tuudittautua hallitsemattomien uhkien maailmassa. Pakopaikka maailmasta jota ei voinut hallita poliittisin kamppailuin. Itse. Sitä kykeni vielä hallitsemaan, muka, ja kysymään loputtomana mantrana, mikä minua vaivaa.
Trump ja Putin antoivat vasemmistolle vastauksen. Itse. Identiteettisotien väsyttämä vasemmisto ymmärsi pysyvyyden illuusion. Sen, että itse ei ole pysyvä, että muutos on jatkuvaa, että maailma ja itse on fluidi, ja päätyi toteamaan, että voin olla mitä ikinä haluan, kuin Jumala, Ruhtinas Putin, kuin Trump. Voin keksiä uuden identiteetin halujeni mukaan. Vaihtaa itsen kuin kännykän, uuteen, aina parempaan versioon. Olla milloin mitäkin, individualismin huipentuma, itsekeskeisyyden kruunupää, jolla on oikeus toimia kuten sattuu milloinkin tykkäämään, koska mikään ei ole pysyvää. Kaikki on fluidia, paitsi ne muut jotka eivät tajua, tyhmät, taantumukselliset ja pahat. Ne, jotka näkevät vielä jotain yhteistä ja pysyvää, perinteitä jotka pitävät yhteisöjä kasassa, jotka näkevät vielä tapoja olla hyvin toisia kohtaan, epäitsekkäästi, koska se on hyväksi muille, meille, jotka eivät pahuuttaan alistu jatkuvasti muuttuvan itsen haluille ja ovat nöyriä, jotka haluavat suojella vanhaa, pysyvää. Binäärit ihmisoikeuden rikkojat, minun ainoan, yhden nonbinäärin itseoikeuden rikkojat, toiset.
Aina uusi itse, koska haluan, mutta mikä niistä on paras versio. Kauhean raskasta, olla kokoajan joku muu ja erilainen, ylpeästi parempi ja vapaampi kuin ne toiset, tavalliset. Mikä minua vaivaa, kun en osaa. Saisipa vain olla. Olisinpa sammalta. Mitä voisin oppia sammalilta, kuinka ne osaavat vain olla, rauhassa, metsänpeitossa maailmalta suojassa, ja vain kuolla? Ja kivet, saisipa olla kivi mistään mitään välittämättä, muuttumattomana hallitsemattomassa maailmassa, ikuisesti, vain tuttu ja turvallinen stabiili minä, kuin kuollut jatkuvasti muuttuvassa, fluidin kaoottisessa maailmassa josta ei tarvitse välittää, koska sille ei voi mitään. Ikuinen jatkuvan muutoksen maailmassa. Ei muutosta, ei tuhoa. Turvallista, kompostoitua sammaleen alla, kuin kuollut. Ei, ehkä sittenkin kuin sieni, piilossa maan alla levittäyttyen rihmastona kaikkialle, halliten fluidisti maailmaa muiden sitä tajuamatta maailmalta turvassa, sillä sieni ei kuole koskaan, vaan vain levittäytyy kaikkialle ottaen hallintaansa kaiken, näiden kuoltua, tuhon jälkeen. Ikuinen, fluidisti stabiili minä suojassa, maanhuomassa.
Vasemmisto vetäytyy taas maailmasta. Vallisaareen, kiviksi ja sienirihmastoiksi sammalpedille, turvaan fluidilta, hallitsemattomalta maailmalta, itse itseltään. Hypernormalisaatio.
Itse, loputtomasti muuttuva tarina itsejen tarinoissa pelkää paljastua tarinaksi, kuolla. Se et ole sinä. Tule ulos sieltä.
Kuvat: Heikki Rönkkö, Ruoho, vihreämpää (Elonkehä 2/2025)
Adam Curtis, Hypernormalisation (Youtube)
BBC Blog, Hypernormalisation
=> https://aeon.co/essays/what-can-slime-mould-teach-us-about-biological-memory What can we learn from slime mould?
Helsinki Biennaali – Suoja
Itse, Nafs
ᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳ