𝚖𝚞𝚜𝚑𝚛𝚘𝚘𝚖 𝚊𝚗𝚝𝚜
\ \
|__/ _ .-.
(o_o)(_`>( )
{ }//||\\`-'
ᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳ
Hämmentävää kuinka itsensä yllättää aina tekemässä samaa kuin kaikki muutkin. Vaikka kuinka kuvittelee toimivansa rationaalisesti ja itsenäisesti, tekevänsä ratkaisut ja valinnat itse, niin ei. Itse reagoi maailmaan kuten kaikki muutkin, kuin eläin.
Aloin valmistautua jatkuvasta saavutettavuudesta irtautumiseen lokakuussa. Tahdoin suojautua ärsyketulvalta. Muutin luurin näytön tekstipohjaiseksi ja mustavalkoiseksi. Poistin luurista some-sovellukset. Rajoitin ainoan someni käytön yhteen päivään viikossa. Poistin kännykästä selaimen, ja asensin sen takaisin. HSL-lippua ei voinut ostaa ilman nettiselainta. Ostin lipun ja poistin selaimen. Asensin tekstipohjaisen selaimen. Poistin sen käytöstä.
Arkimatkoilla luin kirjaa ja katselin viliseviä maisemia junan ikkunasta. Aamuisin ikkunasta näkyi todella monia eri harmaansävyjä. Tutkin kanssamatkustajia, he katselivat käsiinsä jotka pitelivät pieniä ruutua, silloin tällöin joku toinenkin luki kirjaa. Tuntui kuin olisimme olleet liittolaisia.
Löysin nettikirppikseltä halvan ekirjanlukijan. Kobo täyttyi Calibreen lataamastani kirjastosta. Pitkä lukujono kaikkea mielenkiintoista ja kirjasto ilmoitti viikottain varauksien saapumisesta. Tunnin työmatkat muuttuivat nautinnoksi.
Mutta kun väsytti, enkä jaksanut taistella halua vastaan, asensin kännykkään taas selaimen. Ja poistin, ja asensin. Se räpellys on addiktio. Ärsytti, että olin niin heikko. Halujen orja, miten en kyennyt toimimaan kuten tahdoin. Mietin mitä tahdoin saavuttaa luopumalla liiasta teknologiasta? Rauhaa. Kännykkä häiritsi, rikkoi rauhan. Tahdoin kyvyn vain olla. Entä miksi edes kannoin puhelinta mukanani, mihin tarvitsin sitä? Viestittelyyn ja mahdollisiin puheluihin, ja valokuvaamiseen, junalippuun.
Kaivoin kaapista perusluuripussukan ja valitsin toisiinsa kevyesti kopisevista nokialaisista ja muista sulavan samsungin simpukkaluurin. Akku toimi vielä. Viestittely ja puhelut onnistuisivat sillä. Aloin seurata nettikirppiksen digipokkaritarjontaa ja löysin etsimäni. Pieni, digipokkarien huippuajan kamera ajalta ennen kuin älyluurit pysäyttivät pokkareiden kehittämisen. Ostin uuden HSL-kuukausikortin sovelluksen sijaan kirjaimellisesti kortille. Olin valmis.
Älyluuri jäi kotiin hotspotiksi ja signal-viestien kerääjäksi, kun lähdin ulos maailmaan kirjojeni ja kameran kanssa sileän pyöreäreunainen simpukkaluuri taskussa. Siinä ei ollut ääkkösiä. Jännitti. Mitä nyt käy, selviänkö päivästä ilman kännykkää?
Tunsin itseni erikoiseksi ja arastelin. Mitä muutkin ajattelevat. Tuntui kuin ihmiset katsoisivat, kuka se luulee olevansa lukiessaan kirjaa. Mieleen nousi ajatuksia. Toiset ovat vain kateellisia minulle, olen heitä parempi, vahvempi, kykenen taistelemaan algoritmeja vastaan. Kuinka hienosti osaankaan. Ylpeyteni paljastui. Haluni saada rauhaa haluilta johti ylpeyteen. Epäonnistuin. Halusinko sittenkin vain olla erilainen, erottautua, olla yksilö ja muita parempi itse?
Luurittomuus toi kuitenkin myös rauhaa. Kännykkää ei tarvinnut ottaa taskusta kuin muutaman kerran päivässä. Olin ostanut rannekellon.
“Tartteeko kaupasta mitään?”
“Oon seiskan maissa himassa.”
“Rakastan sinua <3”
Luurittomuus nosti esiin myös levottomuuden. En voinut enää paeta rauhallisuutta. Tunnetta voi verrata minkä tahansa uuden asian aloittamiseen, innostutaan, suunnitellaan, tehdään hankintoja ja säädetään varusteet kuntoon. Ollaan ihan täpinöissä. Vihdoinkin jotain uutta, mitä vielä, jotain, ihan mitä tahansa. Kunnes kaikki on valmista ja jäljellä on enää vain aloittaminen ja tekeminen. Uudet tavat kaatuvat usein siihen, toiston vaikeuteen. Kärsivällisyyden puutteeseen. Rauhattomuuteen. Digitaalisessa luopumisessa tekeminen ja toisto tarkoittaa sitä, että ei tehdä mitään. Mitä nyt, kun perusluuri, kamera ja bussikortti on hankittu? Ei mitään. Elät kuten ennenkin. Ei enää mitään uutta jokaisella sormen sipaisulla, vain rauha. Kännyköillä paetaan rauhaa, ajatuksia, painetta paeta rauhaa, ei mitään.
Jatkoin harjoitusta. Talvella poistin epäaktiivisen Face-tilini ja ilmoitin whatsapissa, että minut saa vast’edes kiinni puhelimella, tekstareilla ja Signalista. Ohjasin viikon verran keskusteluita whatsapista tekstareiksi ja poistuin lopulta Metan sovelluksesta.
Lopetin instan päivittämisen. Kirjauduin X-kopio Blueskyhin ja oikeasti avoimiin palveluihin Pixelfediin ja Mastodoniin, federoituun kaikkien omistamaan sosiaaliseen mediaan. Bluesky on twitteriläisten tekemä uusi twitter ja se koukuttaa kuten alkuperäinenkin, saa kiivaaksi, laukomaan totuuksia. Se tarraa mielen maailmaan. Mastodon on Blueskyta hitaampi, hiljainen ja kodikas, itsetehdyn tuntuinen. Siirsin profiilini pienelle, hilajiselle serverille, bloggaajille tarkoitetulle. Se on luotu tarjoamaan kanava jakaa hitaammin, ominehdoin pohdittuja kirjoituksia.
Ramadan alkoi ja toi rauhan, antaen syyn lopettaa päivittely. Sain hiljentyä, olla vaiti. Laki ja Sunnan neuvot annettiin juuri siksi, suojelemaan meitä itseltämme. Aloin kirjoittaa.
Ensin minulla oli staattinen kotisivu, sitten myös blogi. Aloin päivittää toistakin blogia samalla, kun kuuntelin sisäistä käskyä vaieta. Katoa. Miksi nostat itseäsi esiin. Mistä aiot kirjoittaa, maailmastako, huolistasi, eikö kaikki olekaan juuri niinkuin kuuluu, etkö luota Häneen, kuvitteletko tietäväsi paremmin. Älä upota itseäsi suohon. Ole vaiti, älä selitä. Pintatietoa, turhaan, vain jotta joku lukisi, tykkäisi sinusta. Vaikene, tai katoat halujen orjana takaisin sumuun. Kapinoi sitä vastaan. Pyhä taistelu.
Ramadan-paasto jatkui. Yritin väistää itselleni virittämääni ansaa piiloutumalla, ja silti kirjoittamalla toiseen, marginaaliseen ja lähes näkymättömään nettiin. Etsin ja väkersin itselleni sopukan Geminiin, oman gemlogin jota kukaan ei lue, eikä ymmärrä. Suomen kielimuuri on vedenpitävä. Eristäytyminen maailmalta globaalissa verkossa, mikä paradoksi. Kirjoittaisin vain itselleni se uskotteli, ja sitten kirjoitin maailmalle kuinka löytää minut. Katsokaa mitä minä tein, edelläkävijä, tietävämpi, erikoinen, muita parempi. Ylpeä, taas. Epäonnistuin. En kyennyt vetäytymään hiljaisuuteen, katoamaan näköpiiristä. Heikko. Astagfirullah.
Nettiläsnäolosta luopuminen tarkoittaisi itselle, että se ei olisi enää kukaan. Kukaan ei enää näkisi minua. Se on itsen suurin pelko. Sen tajuaminen, että sitä ei ole ilman toista, että se on se toinen jolla se itse itseään kiusaa.
Luin Ploumin kirjoituksen puhelinriippuvuudesta. Se herätteli ajatuksia. Olen tuntenut ylpeyttä kapinastani digiaddiktiota vastaan. Poistunut mielessäni kuin sankari pahojen voimien omistamista sovelluksista. Silponut tietäni vapaaksi kirja kerrallaan, somealustoista luopuen ja netin pinnan alle sukeltaen. Se on tuntunut taistelulta. Addiktiot ovat sellaisia. Ploumin kirjoitusta lukiessani havahduin, että se mistä tunsin erityisyyttä on tavallista.
>On the web, writers’ forums are full of discussions about "distraction-less" devices. Some, including your servitor, are going back to old typewriters, a paradigm described as a true resistance by Richard Polt in the excellent book "The Typewriter Revolution"…
>A…This idea of digital minimalism prompted a revival of the so-called "dumb phones", phones which are not smart and which are able to make phone call and send/receive SMS. Some brands are even starting to innovate in that particular market like Mudita and Lightphone.
>Ironically, they are advertising mindfulness and being focused. They are trying to catch your attention to sell you back… your own attention.
Ihmiset haluavat paeta x:stä, facesta, sovelluksista, mutta emme pääse pakoon haluamme olla olemassa. Vaihdamme vain sovellusta tuntien voiton riemua sankaruudestamme. Itse toimii kuten itset toimivat yrittäen suojella itseään häiritseviltä uhilta, jatkuvan saavutettavuuden, ärsykepommituksen ja hyväksymisen merkkien etsimiseltä. Ja itse pyrkii tekemään sen niin, ettei sen tarvitse muuttua sillä se ei ole omassa suuressa upeudessaan mihinkään syyllinen. Syyllisiä ovat ne muut, toiset. Sovellus oli ilkeä. Tämä uusi on hyvä, minun arvoiseni. Olinpa rohkea ja viisas, huomasitteko?
“Katsokaa mitä minä tein, olen täällä paremmassa paikassa, tulkaa tekin. Seuratkaa minua niin pelastutte.”
Itse kuiskii ja vääristelee hengen käskyt. Henki suojelee, kun sitä kuuntelee, kun se sanoo, 'vaikene, älä reagoi'. Se suojelee, kun sitä tottelee vaikka itseä pelottaa ja ahdistaa. Täytyy luottaa ja totella. Olla kärsivällinen. Jatkuvasta saavutettavuudesta ja näkyvillä olosta luopuessamme luovumme siitä toisesta, näkijöistä ja kehujista, maailmasta. Siksi älypuhelin ja nopeatempoinen viestittely vetää mielen niin maahan.
>The brain has learned that the phone is a random provider of "new experiences". Even in airplane mode, it was demonstrated that having the phone on your desk or in your bag degrades heavily your attention and your thinking performance. Performance went back to normal only when the phone was put in another room.
>That’s it, the only way to not have any temptation is not to have the phone at arm reach.
Kun Al-Ghazaalilta kysyttiin, mikä pimentää ja varjostaa ihmissydämen. Hän vastasi, Maailman rakastaminen on juuri josta kaikki synnit ja paheet kumpuavat. Hurskaat välttävät sitä ja etsiytyvät yksinäisyyteen. "Ole tässä Maailmassa kuin olisit muukalainen tai kuin ohikulkumatkalla."
Mihin muukalainen ja ohikulkija on valmistautunut? Lähtemään, päästämään irti, luopumaan.
Maailmasta tulee luopua. Se tulee asettaa sydämen ulottumattomille.
Jatkan harjoitusta.
Ploum, A Society That Lost Focus
Ploum, A Society That Lost Focus
Why I recommend against Bluesky
Reddit r/dumbphones
A History of Muslim Philosophy Volume 1, Book 3, Chapter 31: Al-Ghazali Part 2
ᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳᅳ